Unet teoksiksi: Isän vierailu

Näen lähes joka yö unia. Painajaisia näen ehkä kerran puolessa vuodessa. Usein olen unissani tyhjässä kauppakeskuksessa, kaupassa tai vanhojen/uusien tuttavien seurassa tekemässä milloin mitäkin. Joskus näen jopa sellaista unta, jossa itken ja herättyäni silmäni ympäristöineen on kyynelistä kosteat. Olen siis itkenyt unissani.

 Paljon olen nähnyt unia myös kouluajoistani. En edes muista, koska olisin nähnyt unta, jossa leijuisin pilvien päällä tai ratsastaisin yksisarvisella. Unet ovat enemmin tai vähemmin lähellä todellisen elämän tapahtumia ilman kovin omituisia vääristymiä tai yliluonnollisia asioita.

Hyvin harvoin unissani vierailee edesmenneitä henkilöitä. Lapsena muistan nähneeni unen edesmenneen mummoni kissasta tämän lopetuksen jälkeen. Unessa heräsin sängystäni keskellä yötä ja tämä kissa istui vieressäni ja alkoi puhua minulle selkeää suomea. En muista keskustelusta enään mitään, mutta muistan unessa tuoneeni huolta esille, että missä tämä kissa on nyt ja onko sillä hyvä olla.

Viikonloppuna näin unen, joka jätti minut herättyäni pohtimaan. Unessa vieraili jo edesmennyt isäni. En muista, koska olisin hänestä edellisen kerran unta nähnyt, mutta tämä uni jätti erikoisen tunteen jälkeensä ja sai pohdiskelemaan sen tarkoitusta.

Isän kuolemasta on kohta 10 vuotta. Se on jo pitkä aika, vaikka tuntuu että tämä olisi tapahtunut vastikään. Isä ei elämässäni juurikaan ollut mukana. Syntymästäni saakka olimme äidin kanssa pitkälti kaksin, sisarukset olivat muuttaneet kaupunkiin opiskelemaan tai asuivat isällään. Varhaisina teinivuosina otin häneen ensimmäisen kerran yhteyttä ja kahdesti ehdimme tapaamaan. Muistan vieläkin, kun hän vei minut kotiin ensimmäisen tapaamiskertamme jälkeen. Olimme viettäneet päivän yhdessä kaupungilla. Hän halasi minua tiukasti ja kertoi minun olevani rakas. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun kukaan minulle niin sanoi ja se osui että upposi. Olimme suht tiiviisti yhteyksissä tämän jälkeen, kunnes hänellä tuli vääntöä äitini kanssa. Luonnollisesti puolustin äitiä tässä tilanteessa. En hyväksynyt tuollaista kohtelua ihmistä kohtaan, joka on kuitenkin minut yksin kasvattanut. Tein sen isälle harvinaisen selväksi ja yhteydenpito lakkasi siihen pisteeseen.

10 vuotta sitten kevättalvella minuun iski selittämätön,  ikävä tunne. Oli olo, että joku on nyt hullusti, mutta en tiennyt mikä. Isä oli paljon mielessä ja asiat kavalsivat mieltä. Päätin olla häneen yhteydessä laittamalla hänelle viestiä. Sisältöä en muista tarkkaan, mutta kerroin kuulumisiani ja halusin tietää mitä hänelle kuuluu. En halunnut vihoitella hänelle enää. Viestiin ei koskaan vastattu ja vain pari päivää viestin lähettämisestä sain puhelun sedältä, joka käänsi elämän ylösalaisin. Samalla myös syy selvisi, miksi viestiini ei luultavasti oltu vastattu.

Isä oli joutunut sairaalaan ja menehtyi siellä pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana.

Olin poissa tolaltani ja todella pitkään painin sen mietteen kanssa, että olisi pitänyt olla aiemmin yhteydessä ja puhua asioista. Niin paljon jäi sanomatta ja anteeksi pyytämättä. Nämä kaihertaa vieläkin, mutta ajan myötä tämäkin on helpottunut huomattavasti.

Itse unessa olin kotona ja äitini oli muualla. Ovikello soi ja ovella seisoi isä. Olin hämilläni ja halasimme pitkään. En muista keskustelujamme, mutta meillä oli mukavaa yhdessä. Juttelimme paljon ja pitkään. Isä vaikutti hyvinvoivalle ja iloiselle. Tarjouduin keittämään kahvia, mutta maito oli päässyt loppumaan. Olin lähdössä hakemaan sitä itse, mutta isä vaatimalla vaati, että hän voisi hakea sitä lisää. Enhän minä nyt voi vierastani kauppaan patistaa maitoa hakemaan. Hän kuitenkin ennätti lähteä, ennen kuin ehdin enempää vastaväitteitä antamaan. 

Ikkunasta näin hänen nousevan kullanvärisen auton kyytiin. Hän ei itse ajanut, vaan hänellä oli kuski. Kuski oli elossa oleva serkkuni. Pian heidän lähdön jälkeen äitinikin palasi kotiin ja kerroin isän olleen täällä. Olin myös huolissani, ettei hän palaisi maidonhakureissultaan ja ilmaisin huolen myös äidille. Huomasin hänen kuitenkin jättäneen puhelimensa sekä takkinsa tuolille, joten oletin hänen tulevan hakemaan edes niitä. 

Hetken päästä hän palasi maitopurkin kanssa ja isä tapasi äidin kanssa kasvotusten, monien vuosien jälkeen. Kuin kaksi vanhaa kaverusta olisivat tavanneet pitkän ajan jälkeen. Olin iloinen.

Joimme yhdessä kahvit ja juttelimme. Iloa ja naurua oli paljon. Kuitenkin jossain vaiheessa isä katosi. Olin hämilläni ja huolissani. Tunsin, että hän ei enää palaa. Puhelin ja takki oli myös otettu mukaan. Katsoessani ikkunasta ei näkynyt myöskään autoa pihassa.

Juoksin ulos ja pihassa oli auton renkaan jäljet lumisessa maassa, jotka eivät johtaneet mihinkään. Ihan kuin auto olisi ajanut pienen matkan eteenpäin ja lähtenyt lentoon. Hän ilmeisesti palasi sinne, mistä tulikin: taivaaseen. 

Hän ei hyvästellyt tai tehdyt lähdöstään suurta numeroa. Hän lähti, kun tiesi että meillä on kaikki hyvin. Hymyt eivät ehtineet vaihtua kyyneliin.

Sitä hän olisi varmasti halunnut myös oikeasti.